Viimeisimmässä lukemassani kirjassa pääsin syvälle pohjoismaiseen mytologiaan. Lukemani teos on tietysti Edda, skandinaavisten muinaistarujen kokoelma. En odottanut helppoa ja mukavaa lukukokemusta tällä kertaa, onhan Edda kuitenkin kansalliseepos, vieläpä pitkä sellainen. Kuitenkin monet ennakko-oletukseni pitkästyttävistä tarinoista, monimutkaisista runoista ja puuduttavista lukuhetkistä osoittautuivat vääriksi.
Koska Edda on kansalliseepos, tarinat on koottu ja muokattu runomuotoisista puhutuista tarinoista ja myyteistä. Tarinankertojia on mahdotonta jäljittää. Edda on kirjoitettu kahdesti. Ensimmäinen niistä on Runo-Edda. Se on koottu käsikirjoituskokoelmista. Suurin osa runoista on ilmeisesti syntynyt 800-1000 lukujen aikana. Teos jakautuu kahteen osaan: Jumalrunoihin ja sankarirunoihin. Toinen kirjoitettu Edda on Proosa-Edda. Niin sanottua Sturlusonin tai Snorrin Edda on saanut nimensä sen kirjoittalta, Snorri Sturulsonilta. Proosa Edda on yhtenäisempää tarinankerrontaa verrattuna Runo-Eddaan. Se koostuu esipuheesta ja kolmesta osasta. Se on kirjoitettu ilmeisesti 1220 luvulla.Tarinat on alkuperäisesti tarkoitettu vain viihteeksi. Koska Edda on alkuperäisesti puhuttua runoutta, on sen lukeminen ja tarkastelu entistä mielenkiintoisempaa.
Edda koostuu käytännössä yksittäisistä runomuotoisista tarinoista, jotka kertovat jumalista ja muista taruolennoista. Keskeisiä heistä ovat mm. Edda ja Sigibert. Kertomuksien kirjo on värikästä. Lukija saa nauttia muun muassa jumalrunoista, huumorista ja mielikuvituksellisista käänteistä. Toisaalta suurinta osaa tarinoista maalaavat samat piirteet: seikkailuhenkisyys ja usein väkivaltaisuus. Omat suosikkini ovat rakkausballadit, jotka tulivat minulle suurena yllätyksenä. Niissä esimerkiksi yhdistyy jumalat ja tunteet.Teksti muodostuu edetessään yhtenäiseksi tarinaksi koko maailman synnystä maailman loppuun asti.
Keskiaikaisuus ilmenee Eddassa selkeästi. Keskiajalle kuuluivat kansalliseepokset, joten Edda sopii ajankuvaan mainiosti. Keskiajalla julkaistiin pääosin uskonnollista ja kirkollista tekstiä. Kirkollista Edda ei tietenkään ole, onhan teos koottu kansan mytologioista, mutta uskonnollinen Edda on. Toisaalta ehkä keskiajan uskonnollisilla teoksilla tarkoitetaan yleensä nimenomaan kirkon levittämää uskontoa, joten siinä mielessä Edda ei tähän kategoriaan sovi.
Euroopassa keskiajalla kukoistivat myös ritaritarinat. Eddassa on paljon vaikutteita viikingeistä, minkä vuoksi se on niin väkivaltainen. Tämä saattaa olla kaukaa haettua, mutta viikinkihenkiset tarinat ainakin minä rinnastan ritaritarinoihin. Yhteistä niissä on taistelut, raakuus ja seikkailut. Näin ollen Edda sitoutuu yhä tiukemmin keskiajalle.
Eddan lukeminen ei ollut ollenkaan niin hankalaa kuin kuvittelin. Toki aluksi vanhan runon lukeminen on aina haaste.
Sisälle tarinoihin pääsi kuitenkin nopeasti. Teoksen suola ei tosin ollut sen juoni, vaan sen historia. Uskon päässeeni ainakin vähän syvemmälle pohjoismaiseen tarustoon ja uskomuksiin keskiajalla.
Suosittelen jokaista rohkeasti tarttumaan Eddaan, vaikka se voikin aluksi tuntua isolta palalta purtavaksi. Tämän teoksen myötä pääse nimittäin sukeltamaan kuin ilmaiseksi skandinaavien historiaan.